sunnuntai 7. elokuuta 2016

Vanhan kalenterin kertomaa



Jostakin syystä olen tullut säilyttäneeksi vanhoja kalentereitani. Ei se ole vain jostakin syystä vaan aivan luonnollista minulle. Ne ikivanhimmat kaukaisen nuoruuden vuosilta olin jättänyt äitini säilytettäväksi ja pelastin ne kaikenlaisen muun paperitavaran kanssa, kun kotimme pihapiirissä ollutta nk. ”kanalanvinttiä” oltiin kohta polttamassa.  Samalla otin talteen jotakin isäni aikaista materiaalia, sisarteni papereita ja laajan nuoruuden kirjeenvaihtoni. Jokainen pölyisistä pahvilaatikoista kaivamani paperi kertoo oman tarinansa. Tarinat menevät syvälle silloisen oman itseni historiaan ja kietoutuvat oman perheeni elämään, sen menneisyyteen, tulevaisuuteen. Ne kertovat minulle, vanhuuden oviaukossa viivyttelevälle myös vaihtoehtoisia tarinoita, sellaisia, jotka eivät toteutuneet, vaikka olivat vähällä toteutua. Niidenkin siemenet löytyvät papereista, kalentereista.


On tavallaan liikuttavaa ja surullistakin katsella meitä, erityisesti läheisesti tuntemiani ihmisiä tänä päivänä, kun tulevaisuus on puristettu olemattomaksi. Yritämme selvitä niissä olosuhteissa, jotka meille jäivät menetettyämme menneisyytemme. Kirjoittamalla ja muilla taiteen keinoilla voimme sentään ottaa siitä otteen ja tuoda iloa tähän päivään. Suosittelen samaa menetelmää kaikille muillekin, jos vain ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Kädessäni on Collins (London, Glasgow) Ruby Diary 1967.   Kallisarvoisia tyhjiä kalentereita löytyi 1960-luvulta kirjakaupoista, joissa kävin niitä hypistelemässä. Niinhän teen vieläkin. Edellisen vuoden 1966 almanakka oli suomalainen pieni ajastaika, jonka sivut ovat myös tupaten täyteen kirjoitettuja. Voi olla, että muitakin on tallella. Nyt tutkin näitä kahta.


Kipeä ihastuminen ja elokuvia

 

Helmikuun 26 päivänä 1967 olen ollut elokuvateatteri Maximissa kello 20.45 näytöksessä. Istuinpaikkani on ollut permannon 11 rivillä oikealla paikka 144.  En ole ollut yksin, sillä tallella on myös viereisen 145 paikan lippu. Päivä oli torstai Kalevalan päivä. Yllättävää on filmi, jota olimme katsomassa. Siitä ei ole jäänyt mieleeni häivähdystäkään. Ruotsalainen Vilgot Sjömanin kohufilmi vuodelta 1964 nimeltä ”471”.


Aiemmin päivällä olin saanut isältäni kirjeen, jossa oli sisällä 120 mk. Joku Pekka oli soittanut minulle ja pyytänyt mukaansa Dipoliin katsomaan jotakin Sex cabareeta. Olin valinnut elokuvan, sillä olin edellisellä viikolla lauantaina 25.2. tavannut Dipolissa EA:n. Muistaakseni en aina päässyt Dipoliin sisälle, koska minulla ei ollut opiskelijakorttia. Olin siihen aikaan töissä Pohjoismaiden Yhdyspankissa. Menin tanssipaikalle hämeenlinnalaisten ystävättärieni kanssa. Jollen päässyt sisälle, odottelin aulassa ja tutustuin siellä ihmisiin.  Todennäköisesti tällä kertaa olin päässyt sisälle, koska mainitsen tanssineeni.

Sen jälkeen kävelimme Otaniemestä Munkkiniemeen, jossa asuin. Kävelimme ulkona aina puoli viiteen aamulla jutellen. EA käveli sitten keskustaan, jossa hän asui sisarensa perheessä. Saman päivän iltana sunnuntaina kävelimme taas puoli yötä. Se oli surullisen kipeä kielletty rakastuminen.

Maanantaina olin töissä ja illalla konekirjoituskurssilla. Ostin kuukausilipun, joka maksoi 23 mk.  Kurssin jälkeen meillä oli treffit Nissenillä ja kävelimme Munkkiniemeen. Ja tiistaina olimme sitten taas elokuvissa.

Kiihkeät tapaamisemme jatkuivat. Keskiviikkona maksoin alivuokralaishuoneemme (jaoin sen kouluaikaisen luokkatoverini Leenan kanssa) vuokran 120 mk (olikohan vain minun osuuteni?). EA soitti illalla. Kävin Töölön kirjastossa, joka varmaan oli vielä se vanha puinen rakennus Mannerheimintien varrella, jonka kohdalle sitten rakennettiin ne isot hotellit kuten Intercontinental.  Kävimme Riikinkukossa, joka lienee ollut kahvila tai ravintola Helsingissä Munkkiniemessä. Olin ostanut kirjan ”New Cinema in Europe”, joka muuten on minulla edelleenkin kohta 50 vuoden takaa.

Torstaina 2.  helmikuuta äitini soitteli, sain kirjeen R:ltä, poikaystävältäni kotopuolessa. Tapasimme kahdeksalta Nissenillä ja menimme taas elokuviin, nyt Bio Rexiin katsomaan elokuvaa ”Hautajaiset Berliinissä”, jossa pääosassa oli Michael Caine. Sen jälkeen kävelimme sateessa päättömästi, puhuimme vakavasti ja myöhästyin viimeisestä raitiovaunusta.  Menin taksilla Munkkiniemeen, se maksoi 5 mk.

Olisivatkohan jo muut huomanneet jotakin omituista? Poikaystäväni soitteli, enhän ollut mennyt kotiin viikonlopuksi, vaikka se oli aina tapani. Ongelmahan oli se, että minulla oli tämä pitkäaikainen poikaystävä jo syksystä 1965 enkä voinut aloittaa kevyesti uutta suhdetta siitäkään huolimatta, että olin silmittömästi rakastunut.

Tapasimme joka päivä, kävelimme ja kävelimme. En taaskaan lähtenyt viikonloppuna maalle. Sunnuntaina 5 päivänä helmikuuta kävimme Bio Bostonissa Kaisaniemenkadulla katsomassa elokuvan  ”Palaako Pariisi?”. Sen jälkeen taas kävelyä. Kuten myös seuraavina iltoina.  Tapasimme usein pysäkillä Mannerheimintiellä. Tiistaina kävimme katsomassa elokuvan ”Judex”.

Mutta jo torstaina 9 helmikuuta tapasimme melkein viimeisen kerran. Sokoksen edessä. Menimme katsomaan ”Hirsipuuta” Museokadulle. Kuljimme Hesperianpuistossa. Emme pysty eroamaan. Tapasimme vielä lauantaina, kun en vieläkään malttanut lähteä kotiin. Sieltä kyllä soiteltiin ahkerasti. Vihonviimeinen tapaamisemme oli maaliskuun 12 päivänä. Lyhyt intensiivinen vaihe oli ohitse. Minun olisi pitänyt jättää poikaystäväni. En pystynyt siihen. EA pystyi olemaan kova, hän ei enää ottanut yhteyttä. Ymmärrän hyvin hänen kyllästymisensä.  Toisaalta kun katselen asiaa nyt vuosikymmenten takaa, en silti oikein ymmärrä sitä kärsimättömyyttä, mikä nuorilla ihmisillä oli. Olisimme voineet olla ystäviä ja katsoa vähän pidempään, miten asiat alkaisivat mennä.

Koko kevääni oli yhtä tuskaa. Kävin ystävieni kanssa paljon elokuvissa. Täytin huhtikuussa 20 vuotta.  Jossakin vaiheessa paljastin asian poikaystävälleni. Huolimatta rakastumisesta olin ollut uskollinen hänelle. Hän kosti minulle koko kesän. Se oli senkin suhteen lopun alkua, vaikka syksyllä yritimme vielä löytää toisemme. Aloitin opiskelun yliopistossa. Poikaystäväni muutti Helsinkiin töihin ja asui mummonsa luona.


Toipumista ja lisää elokuvia

 

Muistan, että hän yritti hyvittää minulle kesää, jolloin jäin usein yksin. Mutta välinpitämättömyys oli jo tehnyt tehtävänsä. Kävimme syksyllä usein yhdessä elokuvissa. Kävinkö hänen kanssaan katsomassa Michelangelo Antonionin ”Blow-upin” maanantaina 18.9.1967. Olen merkinnyt kalenteriini tavanneeni hänet töiden jälkeen kello 17.00 baarissa. Ehkä menimme elokuviin sen jälkeen. Kyseinen elokuva on ollut ajatuksissani ja inspiroinut minua usein senkin jälkeen, koska se liittyy valokuvaukseen. 

R ja minä tapasimme alkusyksystä paljonkin. Tiistaina 26.9. kävimme katsomassa yhdessä John Frankenheimenin ohjaaman elokuvan ”Grand Prix”, joka kuvasi fiktiivisesti edellisen vuoden Formula 1-ajoja.  


Työ ja opiskelu

Olin lopettanut työt pankissa syyskuun puolessa välissä, koska olin päässyt yliopistoon opiskelemaan mm. estetiikkaa ja nykyiskansain kirjallisuutta. Valintakokeet pidettiin yliopiston päärakennuksen suuressa luentosalissa 5.9.1967 kello 10 – 13. Tulokset julkaistiin Helsingin Sanomissa ja ehkä muuallakin, koska olen liimannut kalenteriini pari lehtileikettä. Kalenterin mukaan sain tiedon pääsystäni 14.9.

Olin pyrkinyt 2.9. samassa paikassa lukemaan taidehistoriaa. Pääsin varasijalle ja peruutusten takia olisin päässyt aloittamaan opintoni, mutta myöhästyin. Se on oma tarinansa. Muut opinnot olivat taas luentojen kuunteluja.

Kiirettä piti. Rehtorin vastaanotto yliopistolla oli 18.9. Samanaikaisesti olin jo kesän aikana käynyt autokoulua E. Nelskylän autokoulussa Fredrikinkatu 61:ssa. Kalenterin välissä on maksukuitteja 438,50 markan arvosta. Ajokortin sain 12.10.1967.  Asuinolosuhteeni olivat olleet hyvin katkonaiset eikä tilanne parantunut 1967.

Asumisolosuhteita työn ja opiskelun lomassa

Kevään 1967 asuin koulukaverini Leenan kanssa Munkkiniemessä Laajalahdentie 26:ssa erään nuoren naisen isossa asunnossa alivuokralaisina pihan puoleisessa isossa huoneessa. Kalenterini mukaan etsimme asuntoa tammikuussa ja löysimmekin kyseisen asunnon tammikuun 24 päivänä. Siihen saakka olimme oleskelleet Runeberginkadulla isossa asunnossa, jonne olin joutunut edellisenä syksynä löydettyämne koulukaverieni kanssa toisemme. Olimme kaikki tulleet Helsinkiin omia teitämme. Leena, Sini ja Satu tulivat opiskelemaan ja asuivat Runeberginkadulla kahden vanhemman opiskelijanaisen alivuokralaisina. 

Minä en päässyt opiskelemaan sitä ainoaa alaa, jota sillä hetkellä halusin ja viivyttelin kotonani. Yritin hakea töitä Helsingistä, ilmoittauduin valokuvauskurssille. Olin aika epätoivoinen. Äitini tuntui jo katsovan laiskotteluani kieroon. Kun sitten vanhempieni ystävät Helsingistä olivat lokakuun alussa käymässä, lähdin heidän mukanaan. Maailmalle vihdoin!

Ystäväni olivat alkaneet etsiä minua ja löysivät minut Vartiokylästä, jossa he eräänä iltana istuivat odottamassa tullessani työnhakureissultani. Pikku hiljaa vääntäydyin heidän kanssaan asumaan Runeberginkadulle. Minulle riitti patja heidän huoneensa lattialla. 

Lyhyt Vartiokylän aika tuntui myöhemmin todella pitkältä, vaikka kalenterini mukaan se ei kestänyt kauan. Leivoin iltakahville unelmatorttuja, pidin seuraa Maritan vanhalle äidille ja ulkoilutin nuorta Manu-koiraa. Kaupunkiin pääsin vasta iltapäivällä, mikä harmitti minua. Kävin valokuvauskurssilla. Kirjoitin paljon kirjeitä. Poikaystäväni R kävi Helsingissä minua tapaamassa tai matkustin lähes joka viikonloppu kotiin häntä ja perhettäni tapaamaan. Silti näytän kirjoittaneeni hänelle kirjeitä joka viikko kuten myös vanhemmilleni, joilta sain myös viikoittain kirjeitä.  Siihen aikaan ei vielä soiteltu kuin poikkeustapauksissa.

Sain jouluapulaisen paikan Stockmanilta, jossa aloitin työt marraskuun alussa ja lopetin ennen joulua. Siinä vaiheessa siirryin sitten sinne Runeberginkadulle. Pitkät päivät Stockmannin paperiosastolla seisomatyössä väsyttivät niin paljon, että saatoin nukkua täydessä unessa huoneessa muiden bilettäessä. Ystävieni oli sitä vaikea ymmärtää. Sitten Leena haki myös töitä Stockalta levyosastolta ja hänelle kävi aivan samoin.

Stockmann oli hieno työpaikka, työssä sain riittävästi vastuuta, kun osastonhoitaja huomasi kykyni. Laskin useimmiten kassan päivän päätteeksi. Paperiosasto oli silloin keskeisellä paikalla tavaratalon ensimmäisessä kerroksessa, jossakin niillä paikkeilla, missä myöhemmin oli huiveja. Ruokailemassa kävimme omaan laskuun aivan yläkerroksessa, olisiko ollut 7. kerros. Työasuna oli muistaakseni sininen työtakki. Työ oli kivaa, mutta väsytti kovasti kuten aiemmin mainitsin. Väliaikainen henkilökortti n:o T973 löytyy kalenterin välistä ja kertoo, että osasto oli 24PP ja oli voimassa 2.11.-24.12.1966 eikä oikeuta ostoalennukseen. 

Kymmeniä vuosia myöhemmin, olisiko ollut 1990- ja jopa 2000-luvulla näin osastolla vielä saman osastonhoitajan, vaalean naisen, jonka nimen olen jo unohtanut, viimeksi hän oli Akateemisen ensimmäisessä kerroksessa, jossa myytiin lehtiä. Siinä taitaa nykyään olla kahvila. Teki tuolloin mieli mennä kysymään, muistaako hän vielä minut. En mennyt.

Menin jo asioissa taaksepäin. Tuolloin tapahtui niin mahdottoman paljon. Jo tuo pelkkä kalenteri kertoo itsessään niin monesta tarinan arvoisesta asiasta, että joudun supistamaan tätä kertomusta ja ehkä jatkamaan myöhemmin. Jos vaikka joku vanha kirje olisi tallentunut ja toisi vielä lisävalaistusta.


Kevät 1967

Olen todennäköisesti jo pariinkin otteeseen kirjoittanut tuosta ajasta kaivellessani vanhoja valokuviani.  Unikkopellossa- blogistani löysin tämän kirjoituksen päivämäärällä 16.5.2014,  jonne linkki tässä. Toinen aiheeseen liittyvä vanhempi kirjoitus löytyy täältä. Mutta on niitä muitakin. 

Tuo kevät ja koko vuosi oli surullisen kipeä. Olen kirjannut kalenteriini joka ikisen kerran, kun näin EA:n jossakin. Vuosien mittaan olen nähnyt hänet muulloinkin milloin missäkin yhteydessä. Hän oli valokuvaaja. Minä taas olen aina ollut kiinnostunut valokuvauksesta, joten joskus senkin takia tiemme kulkivat lähekkäin.  Hän tuskin on nähnyt minua noissa tilanteissa. Toisaalta hän tuskin painoi minua mieleensä noiden parin viikon aikana, joina tunsimme.  Vuosien mittaan olen huomannut, että me ihmiset olemme niin kovin erilaisia muistamisemme suhteen. Mieleeni ei koskaan edes tullut, että olisin mennyt jututtamaan häntä.

Silti olen silloin tällöin ajatellut vaihtoehtoisia kohtaloita. Jos lapsuuteni tavallaan päättyi vuosina 1959-1962 , niin nuoruuteni oli päättymässä 1967 ja 1968.  Vuosi 1967 oli todella kiihkeä vuosi monella tapaa.


Asunto-ongelma

Heinäkuun alkupuolella 1967 jäin lomalle ja samalla jätin asuntoni Munkkiniemessä. Olin jo aiemmin keväällä joutunut vaihtamaan Munkkiniemen asunnossa pieneen keittiön vieressä olevaan palvelijanhuoneeseen Leenan lähdettyä lomille. En pystynyt maksamaan ison huoneen vuokraa. Huoneeseen mahtui sänky ja pieni pöytä. Se oli kuuma ja ahdas.

Tiistaina kesäkuun 13 päivän aamuna varhain sain asuntoon puhelun 14-vuotiaalta pikkusiskoltani. Hän oli ”karannut" kotoa ystävättärensä S:n kanssa ja he olivat retkillään Suomessa tulleet Helsinkiin. Sisareni oli yrittänyt jo edellisenä iltana soittaa minulle, mutta vuokraemäntäni oli ottanut puhelimen irti seinästä. Hain tytöt luokseni, jossa he saivat olla turvassa sen päivän mennessäni töihin. Olin rahaton, palkkapäivä oli vasta 15.6. Tyhjensimme säästöpulloni voidaksemme ostaa leipää. Itse vietin päivän töissä ja sen jälkeen vielä autokoulun ajotunnilla. Illalla kävelimme Munkkiniemestä kaupunkiin ja myöhemmin takaisin. Nuoret kaipasivat huvituksia.

Sisareni järjesti minulle treffit siellä Hesan keskustassa erään Puten kanssa, jonka kanssa ystävyyteni jatkuikin sitten vielä syksyllä. Sillä viikolla kävimme elokuvissa yhdessä katsomassa Eric Rohmerin ”Keräilijättären”. Perjantai-iltana sain loppujen lopuksi houkuteltua tytöt palaamaan kanssani kotiin. Oli vähällä, että he olisivat jatkaneet seikkailuaan erään Tampereella tapaamansa epämääräisen tyypin kanssa lähtemällä Kööpenhaminaan. Sinä viikonloppuna sisareni P pääsi ripille.

Voi noita aikoja. Heinäkuun alussa aloitin lomani ja jätin samalla uhkarohkeasti asuntoni. Siihen oli jokin syy, jota en muista.  Heinäkuun 12 päivä lähdimme renkolaisen nuorison retkelle Tanskaan ja olimme takaisin 20.7.  Sillä matkallakin tapahtui kaikenlaista.

Työt olisivat pian alkamassa ja ilman asuntoa olisi mahdotonta olla Helsingissä. Sinä kesänä harrastimme paljon liftausta. Kävin sisareni P:n kanssa etsimässä asuntoa Helsingistä. Yhden yön jopa yövyimme matkustajakodissa. Oli se aika epätoivoista hommaa. Kuitenkin sillä samalla matkalla kävimme elokuvissa katsomassa Truffautin iki-ihanan filmin ”Jules ja Jim”. Äiti järjesti sitten minulle muutamaksi päiväksi oleskelun serkkuni A:n luona.  Kalenterini mukaan kävimme siellä siskojeni P:n ja R:n kanssa edellisenä sunnuntaina liftillä 30.7. Työni alkoivat taas 1.8.  Asuin ilmeisesti vain sen viikon serkkuni luona. 

Asuntoa oli mahdoton löytää. Viikonlopun jälkeen pääsin äitini sota-aikaisen ystävättären Anun luokse Marjaniemeen asumaan. Se oli kivaa aikaa ja ystävyys perheen kanssa jatkui myöhemmin. Anu järjesti minulle suhteillaan seuraavan asunnon Kulosaaressa kenraali Heinrichsin lesken Maria Heinrichsin luona. Muutin sinne pieneen ylikalustettuun huoneeseen 22.8. Asunto-ongelma oli hetken pois päiväjärjestyksestä, vaikken viihtynyt kovin hyvin. Olin irtisanoutumassa jo joulukuun puolivälissä.



Yhteenveto

Se oli kyllä vuosien vuosi.  Huomaan, että olen käsitellyt vasta pientä osaa tapahtumista enkä mitenkään pysty kirjaamaan tähän kaikkea. Se vuosi kuten moni muukin sisältää romaanin aiheen ja materiaalin. Näin myöhemmin aikaa ja tapahtumia tarkastellessani, olen suorastaan ällistynyt siitä ajatusten rikkaudesta ja määrästä, jota silloin kävin läpi. Nuoreen ihmiseen mahtuu niin mahdottoman paljon, Kun sitten vielä miettii niitä vaihtoehtoisia tarinoiden alkuja, materiaalia on loputtomasti.

Nyt ajatukseni pyörivät jo valokuvissa, joita olen siltä ajalta ottanut, joten on aika päästää lukija tästä piinasta.  Sain paljon uusia ystäviä, opiskelin, huvittelin, olin paljon tekemisissä siskojeni kanssa, kävin loputtomiin elokuvissa. Ennen kuin vuosi päättyi oli myös suhteeni ensimmäiseen poikaystävääni päättynyt.

1968 kalenteria minulla ei ole tallella. Kesällä 1968 hävisin monen silloin tuntemani ihmisen elämästä. Entä, jos en olisikaan lähtenyt? Siis Saksaan.




lauantai 23. huhtikuuta 2016

Paluu kesään 1962



Ajattelepa, siitä kesästä on pian 55 vuotta! Ikuisuus. Silloin en vielä ajatellut joskus olevani tässä iässä, melkein 70 vuotta. Kaikki nuoret ovat kuolemattomia ja säilyvät nuorina aina. Haluamme ajatella samoin myöhemmin, jopa silloin, kun olemme oikeasti vanhoja. On tarpeetonta koskaan tehdä minkäänlaisia vastakkainasetteluja.  Nuori ihminen vastaan vanha ihminen on vain IHMINEN. Sitä ei vain tahdo ja halua ymmärtää nuorena. Eipä sitä aina ymmärretä myöhemminkään, valitettavasti. 


Kirjoitan omista ajatuksistani ja omasta elämästäni. En ole missään nimessä ollut parempi muita, päinvastoin. Olen tehnyt paljon virheitä. Olen tehnyt niitä lähinnä tyhmyydestä. Olen opetellut elämän ”kantapään kautta”. Niinhän me kaikki taidamme tehdä paitsi ne erinomaisuutta tihkuvat poikkeukset, jotka sanovat tienneensä kaiken jo lapsesta saakka. Kun neuvon joskus lapsenlapsiani, näen, etteivät he kuuntele minua. Emme mekään aikanamme kuunnelleet läheisiä ihmisiä vaan mennä touhotimme eteenpäin ja teimme sitten kaikki virheet. 

Tässä vaiheessa elämää näkee asiat ehkä liiankin selvästi.  Se itkettää joskus. Menneeseen pystyy kuitenkin suhtautumaan tyynen rauhallisesti ja ymmärtävästi. Vaikka ei muuten pystykään olemaan tyynen rauhallinen eikä ehkä ymmärrä kaiken tämän päivän turhan kokemuksen tarkoitusta. Kun kirjoitan näin, ajattelen oman elämäni toista puolta, sitä, joka ei päästä vapaaksi vaan kiusaa asioilla. joita en enää haluaisi ajatella.  Nekin on vain hyväksyttävä ja elettävä päivä kerrallaan. Ehkä niissäkin piilee jokin oppi?

Martta Haakana vasemmalla ja isosisko, jonka nimeä en ole maininnut.

Tänään huhtikuisena lauantaiaamuna luin Helsingin Sanomia ja pääsin kuolinilmoitussivulle, jota meillä luetaan muutenkin ahkerasti.  Teologian maisteri Martta Haakanan (1930 – 19.4.2016) kuolinilmoitus hyppäsi silmilleni. Tuttu nimi, jonka yhdistin heti kesän 1962 rippikoululeiriin. Kun kaivoin leirin valokuvat esiin, niin huomaan leirin opettajien valokuvista merkintäni:  ” Martta Haakana, minun opettajani, kauhean kärsivällinen”. 

Päiväkirjassani mainitsen hänet leirin johtajana ja opettajana ja kerron hänen opettavan toista puolta leirin yhteensä 70 tytöstä. Toista puolta opettaa Meme Maija, joka on ollut Ambomaalla. Päiväkirjassani käyn läpi kaikkien leirissä toimivien aikuisten roolit.

Martta Haakanan kuolinilmoituksessa olevat risti ja siunauskirkko Jyväskylän Ylösnousemuksen kirkko osoittavat hänen olleen ortodoksi. Hänen siunataan 7.5. Uurna lasketaan kuukauden kuluttua perhehautaan Simpeleelle. Martta oli kuolinilmoituksen mukaan toivonut, että siunaustilaisuudessa kukin hyvästejä jättävä laittaa vaaleanpunaisen ruusun Martan syliin arkkuun. Muistamassa ovat sisarten ja veljien lapset ja näiden jälkeläiset. 



Rippikoululeiri 30.7. - 12.8.1962


Muistaakseni elokuussa 1962  rippikoulua piti jokin lähetysseura.  En mainitse sitä päiväkirjassani. Joskus vuosia vuosia myöhemmin sain kutsun tulla muistelemaan sinne Päiväkumpuun rippikouluaikoja. Siihen aikaan se ei minulle sopinut. Jossakin vaiheessa elämää emme halua muistutuksia menneisyydestä.

Kun lähden googlaamaan, huomaan, että Suomen Lähetysseura pitää edelleen rippikoululeirejä samassa paikassa, Oriveden Päiväkummussa. Aikoinaan Päiväkumpu kuului Längelmäen kuntaan, joka jaettiin 2007 alussa Oriveden ja Jämsän kesken.

Tänään odottamatta eteeni tullut kuolinilmoitus sai minut kirjoittamaan ja käsittelemään hetken aikaa, johon marraskuussa lupasin palata. Pystyn silti vain raapaisemaan pintaa. Olen kerännyt osan materiaalista kuten valokuvat ja päiväkirjani samaan paikkaan, mutta kaikki muu on vielä levällään eri paikoissa. Kauhistelen tässä samalla viime vuosien elämäntilanteeni raunioittavaa vaikutusta. Se on kuitenkin toisen blogikirjoituksen aihe.

Edellinen blogikirjoitukseni  (Tiheä kesä) täällä loppui heinäkuuhun 1962.  Sinä kesänä muuten poltin olkapääni siellä heinäpellolla. Sen jälkeen olenkin aina vältellyt aurinkoa ruskettumismielessä. Ohitan nyt heinäkuun loppupuolen päivät, ehkä palaan niihin myöhemmin. Kronologinen kirjoittaminen on turhanpäiväistä. Sitä varten ovat kalenterit ja päiväkirjat.

Lapsuuden- ja nuoruuden ystäväni ja ensimmäinen ystäväni koskaan, naapurin Tuula lähti samalle leirille. Hänen vanhempansa veivät meidät Päiväkumpuun 30.7.  Päiväkirjastani saan sen kuvan, että olin koko ajan sotajalalla vanhempieni kanssa. Anteeksi, kyllä teillä oli silloin kestämistä.

Mukana leirillä 

Päiväkirjaani, siihen Doris Day-kantiseen, jonka kuva on edellisessä blogissani, aloin kirjoittaa leirin tapahtumista vasta lauantaina 4.8.  Aikaa kun tuntui olevan niin vähän. Ehkä syy oli siinä, että huoneessa oli niin monta tyttöä, joihin piti tutustua. Meitä oli Tanganyikaksi nimetyssä huoneessa n:o 5  yhteensä 7 tyttöä; Heljä, Tiina, Seija, Mirja, Päivi, Pirkko ja minä. Huonetoverini olivat Kauhajoelta, Helsingistä, Turusta ja Tampereelta. Muutaman kanssa vaihdoimme myöhemminkin kirjeitä ahkerasti. Kirjeet ovat tallella.
Isosiskomme oli nimeltään Anneli Kärnä.  Hän oli jo 29- vuotias.  Valokuvieni viereen kirjoittama teksti kertoo, että olimme antaneet hänelle salaisen lempinimen Mimmi. Nimen käyttö aiheutti meille monta hauskaa hetkeä varsinkin kun käytimme sitä Annelin kuullen. Isosisko ilmeisesti asui kanssamme, mutta ei ollut aina seurassamme.


Suurimman osan ajasta olimme syöneet voileipäkeksejä ja marmelaadia. Sitä en ole muuten koskaan unohtanut. Yhdistän Cream Cracker – voileipäkeksit aina Päiväkumpuun ja erääseen siellä olevaan huoneeseen.

Kuvailen päiväkirjassani kaikki leirillä olevat henkilöt. Leirielämä tuo esille myös omituisia piirteitä minussa itsessäni. Olemme äärimmäisen ärsyyntyneitä aamuherätyksestä kello 7. Silloin isot siskot laulavat eteisessä ja huutavat ”Hyvää huomenta, pikkusiskot!”. Riittäisi, kun he huutaisivat vain ”Hyvää huomenta”. 

Leirin ohjelma

Jokapäiväinen ohjelma alkaa 7.30 aamuteellä (ohjelma on edelleen tallella). Sen jälkeen alkavat oppitunnit eli silloin olin päivittäin kuuntelemassa Martta Haakanaa. Oppituntien jälkeen syömme kello 11.30 aamiaisen ja kello 12.30 alkaa hiljainen tunti. Iltapäivä jatkuu raamattutunneilla ja kolmen tunnin vapaalla.

Pesemme astioita yhdessä. Käymme saunassa ja uimassa. 

Sunnuntaina 5.8. kävimme Oriveden upouudessa modernissa kirkossa. Se on vihitty edellisenä vuonna 30.8.1961.  Luen nyt Wikipediasta ja museoviraston sivuilta, että edellinen kirkko oli tuhopoltettu 1958 ja uuden kirkon suunnittelivat Kaija ja Heikki Siren. Museoviraston tekstin mukaan: ” Oriveden kirkko kuuluu 1950-luvun lopulla uusia muotoja etsineen sotien jälkeisen kirkkoarkkitehtuurin merkkiteoksiin. Kirkko on erittäin edustava esimerkki yksilöllisestä ja ilmaisuvoimaisesta 1960-luvun arkkitehtuurisuuntauksesta.” Sellaiseen en siihen aikaan vielä kiinnittänyt huomiota, vaikka jotenkin pystyn palauttamaan mieleeni hetken, kun ajoimme kirkon ohi.

Jos aamuherätys ärsytti, niin eräs isoista siskoista oli kovasti mieleeni. Ihailin häntä ja olisin halunnut tutustua häneen. Kuvailuni päiväkirjassa vaikuttaa melkein rakastumiselta. ”Aina muistan, että hän on ollut ihanin nainen, jonka koskaan olen tuntenut.” Kuvailen hänen olevan suloinen ja aito.  En koskaan unohtaisi hänen hymyään. Kaikki muutkin rakastavat häntä.  Haluaisin kuvata häntä, mutta ujostelen mennä pyytämään lupaa. En edes uskalla mennä juttelemaan hänen kanssaan. Se on vähän samanlaista kaukaista ihastumista, kuin on ollut koulumaailmassa. 

Maisema huoneemme ikkunasta.
Päiväkirjani on täynnä pikkutapahtumia, jotka aina mahdollistavat parhaiten paluun menneiden hetkien tunnelmaan. Kuvailen huonetovereitani. Saan kotoa kirjeen ja odotan pakettia, jossa äiti olisi ainakin lähettänyt papiljontteja. Hurjaa, siihen aikaan kommunikaatio hoidettiin vain kirjeillä. Tuskin leiriltä saattoi usein soittaa kotiin? Kotoa minulle oli lähetty jopa Uusi Kuvalehti, koska mainitsen lainanneeni sen eräälle toisen talon tytölle, johon olin tutustunut.  Hän lainasi minulta myös 50 mk. Sainkohan koskaan takaisin? Minun kiltteyttäni toiset tytöt käyttivät jo koulussa hyväksi.

Oppitunteja, niitä Martan pitämiä, pidettiin myös riihikirkossa, jossa pääsisimme ripille. Kerron välitunnilla kirkon kupeessa tapaamastamme kesystä ja nälkäisestä hiirestä, jota kutsuimme Nestoriksi.  Poikia ja miehiä ei tyttöleirillä ole. Ainoastaan talon isäntä on mies, tosin vakituinen on lomalla. Mainitsen inhoavani isäntää yli kaiken. Hän pitää kioskia enkä voi edes mennä inhoni takia ostamaan mitään.  Muistan hämärästi, että inhoni takia en olisi mielelläni kuunnellut hänen esityksiään leirinuotiolla. Ikävistä asioista ei aina tule kirjoitettua.


Konfirmaatio lähestyy

 

Viimeisenä päivänä ennen konfirmaatiota (11.8.) satoi vettä ja kura loiskui kirkkotiellä. Oli kinasteltu kovasti, että illalla ei saa tulla iltaohjelmaan papiljontit päässä. Sen kaikki tytöt kokivat epäoikeudenmukaiseksi. 


Päivällä meillä oli suullinen kertaus. Saimme vetää kysymyksien numerot kirjekuoresta kukin kaksi. Martta esitti kysymykset ja vastasin omiini oikein. Minulta kysyttiin Jumalan eri nimityksiä ja kymmenettä käskyä.

Palattuani kotiin konfirmaation jälkeen kirjoitin sen päivän (12.8.) tapahtumista ja monta päivää palasin vielä sinne kirjoittamalla. Ja itkemällä.  Ripillepääsypäivä oli elämäni iloisin ja surullisin päivä. Yö oli vaikea, kun papiljonttien kanssa piti nukkua vatsallaan. Mitä tahansa sen jälkeen tapahtuikaan, se kaikki oli viimeistä kertaa. Sitä ei voinut unohtaa. Niinhän se oikeasti olikin, kun ajattelen nyt 55 vuotta myöhemmin. 

Olen kuvaillut hyvin tarkkaan sen päivän kulun. Aamuisen lipunnoston ja laulumme, harjoittelumme, perheiden saapumisen, kuraisen polun riihikirkolle laulaen virttä 242 ”saa ehtoollinen Jeesuksen niin iloiseksi sydämen…..”. 

Rippikoulutodistuksen allekirjoittivat A. Autio ja Martta Haakana. Siinä oli teksti:
”Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun.” (Ilm. 2.10).

Saatuani todistuksen annoin itku kurkussa yhden ruusuistani Martalle, joka toivotti siunausta elämälleni. 

Keskellä äiti ja pikkuveli

 

 Jälkeenpäin

 

Päiväkirjaani lukiessa huomaan sen ajan olleen äärimmäisen ristiriitaista. Tapahtui aivan liian paljon samana kesäni. Huomaan nyt, että monesta aiheesta, kohtaamisesta, ajatuksesta, perheestä on vielä paljon kirjoitettavaa.  Aika taisi olla todella vaikea perheelleni. 

Kirjoituksistani huomaan ajan heijastuneen minuun suuresti, mutta varmasti myös sisaruksiini. Olin keskellä nuoruuden kuohuntaa. Ymmärrän todella hyvin, että myös tämä päivänä tuossa vaiheessa elämää voi olla vaikeata.
Siksi varmaan reagoin silloin niin rajusti moniin asioihin. Itkin silmäni punaisiksi koko ajan. En suoranaisesti paljastanut edes päiväkirjalleni suurta haavettani opiskella teologiksi. Yksi syy lienee ollut ihailemani Martta.  Uskonnon siivellä minuun oli pystytty vaikuttamaan todella vahvasti. Kuinka tärkeää onkaan tunnelma, ystävät ja eristetty paikka kauniin luonnon keskellä. 




sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Tiheä kesä

Kirjoitukseni tänne ” salaisiin papereihin” ovat jääneet muiden asioiden alle. Eikö olekin hassusti sanottu? Ikään kuin asiat olisivat papereita, joita kertyy pöydälle ja jokin asia jää sitten paperina muiden asioiden alle. Katselin viime vuoden valokuvia ja omia kuviani (selfieitä) niiden joukossa ja kun vertaan niitä tähän hetkeen, huomaan jo niistäkin, että olen vanhentunut hetkessä. Olen myös stressaantunut ja unohtelen asioita. Siksi onkin taas hyvä siirtyä hetkeksi ajassa taaksepäin saadakseen virtaa mennä eteenpäin.



Kuivuneet  ja haalistuneet hiidenvirnojen ja niittynätkelmien kukat  melkein tippuvat pienen päiväkirjani lehtien välistä. Kannessa on Doris Dayn valokuva. Elämme kesää 1962.  Kesäkuun lopussa joka ikinen päivä satoi vettä. Sadetta taisi tulla runsaasti koko kesän ajan. Se kesä taisi muuten olla maanviljelijälle katovuosi.  

Mutta joka tapauksessa on kesä.  Ihana aika, paitsi kotona maalla on yksinäistä ja pitkäveteistä. Kissa sai 27.6. poikaset. Kirjoitukseni on todella tyhmän lapsellista luettavaa. Kesä kuitenkin tihenee, mitä pidemmälle mennään.



Sunnuntaina 1.7.1962 kirjoitan:

”Voi tätä ilkeää maailmaa, maailmaa, jossa on vain valetta, vihaa ja ilkeyttä. Ei ole totuutta ja rakkautta. Kaikki vihaavat ja kadehtivat toisiaan.”

Tänään on uskomatonta ajatella, että olin tuossa iässä niin kyllästynyt omaan perheeseeni, että halusin jopa kuolla. Arvostelin voimakkaasti vanhempiani, erityisesti isääni. Nyt on vaikea palata noihin tunteisiin, koska ne vanhemmiten peittyivät lämpimiin tunteisiin omia vanhempia kohtaan. Mukaan tuli tietämys ja ymmärrys. Nuorena ei vielä näe asioita pitemmälle, joten on vaikea ymmärtää vanhempiin heidän elämänkaarensa aikana vaikuttaneita asioita.



Seuraavana päivänä olin kylässä Hämeenlinnassa koulukaverini Leenan  kotona. Leena asui lähellä kouluamme Hätilässä. Olin siellä koko viikon. Pelasimme sulkapalloa, kävimme lähellä sijaitsevalla koululla katsomassa, ketkä koulutovereistamme ovat saaneet ehdot suoritettua. 

Eräänä päivänä kävimme pesemässä muutaman maton Kutalassa. Kutala?
Silloin minua eivät vielä paikat kiinnostaneet samalla tavalla kuin nyt. Hämeenlinnassa on todella joki nimeltä Kutalanjoki. Se virtaa Katumajärvestä Vanajaveteen. Löysin siitä jopa Turun Ammattikorkeakoulussa tehdyn opinnäytetyön ”Hämeenlinnan Kutalanjoen kunnostussuunnitelma”.  Sieltä saan matonpesupaikan kohdennettua.

Suunnittelimme Aulangolle menoa,  mutta ikävästi sateet häiritsivät suunnitelmaamme.   Viimeiseksi päiväksi  tuli hyvä ilma, joten pääsimme vihdoin myös Aulangolle.

Omituista on, että suunnittelimme saksan kielen opiskelua ja kävimme melkein ostamassa minullekin yhden kirjan itseopiskelua varten. Olimme viettäneet edellisenä päivänä runsaasti aikaa saksaa opiskellen. Miten olen voinut unohtaa tuollaisen asian? Nyt luen siitä päiväkirjastani ja muutamia vuosia myöhemmin lähdin Saksaan taustalla kolmen vuoden saksan opinnot lukiossa. Ja silti en osannut paljon mitään.

Laahustimme pölyistä tietä pitkin jutellen niitä näitä. Leena huomasi kellon jääneen kotiin, mutta emme enää jaksaneet kääntyä takaisin sitä hakemaan. Ostimme kaupasta matkaeväiksi omenat. 

Sitten löysin pölyiseltä tieltä kuihtuneen valkoisen ruusun ja hupsista, mielikuvitus alkoi johdattaa meitä.

Leena kertoi erään elokuvan alkaneen samalla tavalla.  Elokuva oli Victor Hugon kirjaan perustuva  ”Notre-Damen kellonsoittaja”.  Se alkoi niin, että eräs mies oli nähnyt Notre-Damen kirkon seinällä pienen merkinnän ja paikassa, jonne keskiajalla ruumiit vietiin mestauksen jälkeen, hän oli nähnyt kaksi toisissaan kiinni olevaan luurankoa. Nojautuen vasten kirkon seinää miehen mielessä tarina alkoi kehittyä hänen silmiensä eteen kuvasarjana.

Elämämme oli usein yhtä elokuvaa tai sen suunnittelua. Millaisen elokuvaohjaajan maailma meissä menettikään?  Muistan vielä hyvin, kuinka ihanaa se oli. Kuvitella erilaisia tarinoita. Vieläkin vuosien takaa mieleeni tulee useita sellaisia hetkiä, kun siirryin elämään melkein kuin elokuvassa.



Kuljimme kivistä polkua pitkin. Hyönteiset surisivat, ihana kesä ympärillämme. Oli 6.7.1962. Tulimme metsälammelle. Siellä ui vain yksi sorsa, mutta näimme myös kuuden villihanhen uivan hauskasti peräkkäin. Kiersimme lampea ympäri ja sitten istahdimme penkille syömään omeniamme. Kappas vain, meillä oli mukanamme tuo ”100 tuntia saksaa”, jota aloimme siinä taas lukea.  Hanhet tulivat pyytämään ruokaa, mutta olimme unohtaneet ruokintapullat. Puistossa olevan huvimajan vieressä otimme toisistamme valokuvat.




Pohdimme, menemmekö  reitkeilymajalle vai Lusikkaniemeen uimaan.  Lähdimme yksinkertaisesti kulkemaan yhtä tietä pitkin tietämättä, minne se johtaa. Leena alkoi uuden tarinan. Hänet oli sen mukaan jo murhattu. ”Sikke” oli parhaillaan selvittämässä syyllistä. Jatkoimme kertomusta, löysimme lisää uhreja ja pähkäilimme motiiveja. Loppujen lopuksi tulimme Lusikkaniemeen. Siellä oli uimaan opettelevia lapsia ja heidän joukossaan oli myös eräs vanhempi poika, komea meidän mielestämme. Mekin menimme uimaan. Sen jälkeen istuimme hiekalla ja aloimme taas lukea saksaa.  Toisella silmällä seurasimme poikaa, jonka kaverikin oli tullut paikalle. Hekin menivät uimaan ja ennen kuin lähdimme pois, heistä toinen kysyi meiltä, mitä opiskelemme.  Taisivat olla kiinnostuneita meistä, koska pyysivät, että opettaisimme heitä. Me olimme jo menossa.



Seuraavaksi menimme karhuperheen luokse. Sieltä kiipesimme ylös tornin luo. Ihailimme maisemia ja kaukana olevaa Lusikkaniemeä. Matkamuistokioskissa kävimme kysymässä kelloa. Sitten tulikin jo kiire, koska olin vielä myöhemmin samana päivänä lähtemässä bussilla kotiin.  Tornikahvilassa söimme kuitenkin jäätelöt, mutta jätimme torniin kiipeämisen väliin.  Taivalsimme kivistä tietä takaisin Leenan kotiin. Hän kertoi matkalla alun kirjoittamastaan romaanista.  Ehdin juuri ja juuri 17.15 bussiin. Kutsuin Leenan meille kylään. Auf Widersehen!

Vuosia myöhemmin kiusasin erästä ystävääni valokuvaamalla häntä tuolla isolla  kivellä  hiukset valtoimenaan

Päiväkirjassa kesä jatkuu rauhallisesti.  Istun usein ulkona kirjoittamassa, isolla kivellä kuusen lähellä.  Naapurissa on eräs nuori poika töissä korjaamassa talon isännän kanssa kattoa. Mietin, kuinka kivaa olisi tutustua tähän, mutta minulla ei ole mitään ”keinoja”, sellaisia, joita muilla tytöillä on? Minusta tulee isona vanhapiika, koska en koskaan tutustu yhteenkään poikaan. Leena on kertonut päättäneensä mennä muukalaislegioonaan ja minä olen valinnut luostarin.

Huit hait. Ehkä on parempi kuvata ympäristöä, jossa kirjoitan.

”Istun siis kivellä, jonka vieressä on suuri, vanha kuusi ja ympärillä kasvaa koiranputkia, joita onkin nyt todella paljon. Joukossa kasvaa harakankelloja. Kauempana on paljon keltaisia niittyleinikkejä. Ympäristö näyttää niin kauniilta ja lempeältä. Taivas on vaaleansininen ja siellä on myös mukavan värisiä harmahtavia pilviä. Auringon paiste on vaaleaa ja lämmintä.  On niin vaikea kuvata kaikkea sanoin. Pitäisi olla hyvä filmikamera, jolla saisi kuvat värillisenä ja mukaan myös äänet kuten harakoiden räkätyksen, lintujen viserryksen ja hyönteisten surinan ja tuulen soiton. Mutta minulla ei ole sellaista eikä ehkä koskaan tule olemaankaan.”

Naapurin talo vähän ennen talon purkamista.

Loppujen lopuksi sain selville, että naapurissa olevan pojan nimi oli Seppo. Eräänä päivänä siskoni kertoivat, että poika oli istunut naapuritalon rapuilla sylissään kissa. Minäkin olin hetki sitten istunut meidän rapuilla kissa sylissäni. Voi sentään!

Välillä on sentään jotakin muuta haaveilun sijaan. Sisarellani on oma pässi hoidettavanaan. Se oli kuolemaisillaan, kun äitimme pelasti sen juottamalla sille lampaan maitoa. Emo ei antanut sille ruokaa. Toinen saman emon karitsoista kuoli pari päivää aiemmin.  Yksi on saanut syödäkseen  ja näyttää voivan ihan hyvin.  Miellä jokaisella on omat lampaamme, joista kaikille muille paitsi minun lampaalleni on jo syntynyt karitsoja. Yhteensä seitsemän pientä karitsaa. Muistan vain sen Heljän hoidossa olleen pässin.

Kuva samalta kesältä. Mukana myös sisareni pässi ja kotipiha.

William Russell. Katselen televisiosta Dickensin tarinoita ja David Copperfieldia. Näyttelijän nimi on Willian Russell, ihailen häntä, vaikken aluksi pitänytkään. 

Sateet jatkuvat. Joskus puen uimapuvun päälleni ja juoksen sateeseen uimaan. Isän kanssa käyn sahaamassa puita saunan puuvajassa. Eräänä päivänä isäni kysyy naapurin poiketessa minuakin kiinnostavan asian. Mitä sukua naapurissa viipyvä Seppo on? Hän ei ole mitään sukua vaan on emännän enon vaimon poika toisesta avioliitosta, oli vastaus. Sen ajan sukututkimusta!

Kesä tihenee kasvaessaan kohti keskikesää.  Juhlin päiväkirjassani Ranskan kansallispäivää 14.7. ja  muutamaa päivää myöhemmin eli 18.7.  Espanjan kansallista juhlapäivää, jota tuolloin vielä vietettiin Francon kansallisarmeijan nousun muistoksi. Nyt päivä lienee vaipunut unholaan, koska en löydä siitä googlaamalla mitään tietoa. 



Olemme heinäpellolla töissä ja käymme uimassa.Luen paljon, myös sanomalehtiä, joiden otsikoita siteeraan.  Saan kirjeitä ulkomaisilta kirjeenvaihtotovereiltani.  UThant, YK:n pääsihteeri on Suomen vierailulla.


Käymme äitini kanssa ostoksilla, koska tarvitsen myöhemmin kesällä puvun ja kaikkea muutakin rippijuhliani varten.  Lähdemme  Maritan ja Urhon saareen.  Kesä on niin vilkas, että se vaatii vielä pari erillistä postausta. Ehkä. Jotta lopulta pääsen siihen rippikouluun.