Paluu kesään 1962

Ajattelepa, siitä kesästä on pian 55 vuotta! Ikuisuus. Silloin en vielä ajatellut joskus olevani tässä iässä, melkein 70 vuotta. Kaikki nuoret ovat kuolemattomia ja säilyvät nuorina aina. Haluamme ajatella samoin myöhemmin, jopa silloin, kun olemme oikeasti vanhoja. On tarpeetonta koskaan tehdä minkäänlaisia vastakkainasetteluja.  Nuori ihminen vastaan vanha ihminen on vain IHMINEN. Sitä ei vain tahdo ja halua ymmärtää nuorena. Eipä sitä aina ymmärretä myöhemminkään, valitettavasti. 

Kirjoitan omista ajatuksistani ja omasta elämästäni. En ole missään nimessä ollut parempi muita, päinvastoin. Olen tehnyt paljon virheitä. Olen tehnyt niitä lähinnä tyhmyydestä. Olen opetellut elämän ”kantapään kautta”. Niinhän me kaikki taidamme tehdä paitsi ne erinomaisuutta tihkuvat poikkeukset, jotka sanovat tienneensä kaiken jo lapsesta saakka. Kun neuvon joskus lapsenlapsiani, näen, etteivät he kuuntele minua. Emme mekään aikanamme kuunnelleet läheisiä ihmisiä vaan mennä touhotimme eteenpäin ja teimme sitten kaikki virheet. 

Tässä vaiheessa elämää näkee asiat ehkä liiankin selvästi.  Se itkettää joskus. Menneeseen pystyy kuitenkin suhtautumaan tyynen rauhallisesti ja ymmärtävästi. Vaikka ei muuten pystykään olemaan tyynen rauhallinen eikä ehkä ymmärrä kaiken tämän päivän turhan kokemuksen tarkoitusta. Kun kirjoitan näin, ajattelen oman elämäni toista puolta, sitä, joka ei päästä vapaaksi vaan kiusaa asioilla. joita en enää haluaisi ajatella.  Nekin on vain hyväksyttävä ja elettävä päivä kerrallaan. Ehkä niissäkin piilee jokin oppi?

Martta Haakana vasemmalla ja isosisko, jonka nimeä en ole maininnut.

Tänään huhtikuisena lauantaiaamuna luin Helsingin Sanomia ja pääsin kuolinilmoitussivulle, jota meillä luetaan muutenkin ahkerasti.  Teologian maisteri Martta Haakanan (1930 – 19.4.2016) kuolinilmoitus hyppäsi silmilleni. Tuttu nimi, jonka yhdistin heti kesän 1962 rippikoululeiriin. Kun kaivoin leirin valokuvat esiin, niin huomaan leirin opettajien valokuvista merkintäni:  ” Martta Haakana, minun opettajani, kauhean kärsivällinen”. 

Päiväkirjassani mainitsen hänet leirin johtajana ja opettajana ja kerron hänen opettavan toista puolta leirin yhteensä 70 tytöstä. Toista puolta opettaa Meme Maija, joka on ollut Ambomaalla. Päiväkirjassani käyn läpi kaikkien leirissä toimivien aikuisten roolit.

Martta Haakanan kuolinilmoituksessa olevat risti ja siunauskirkko Jyväskylän Ylösnousemuksen kirkko osoittavat hänen olleen ortodoksi. Hänen siunataan 7.5. Uurna lasketaan kuukauden kuluttua perhehautaan Simpeleelle. Martta oli kuolinilmoituksen mukaan toivonut, että siunaustilaisuudessa kukin hyvästejä jättävä laittaa vaaleanpunaisen ruusun Martan syliin arkkuun. Muistamassa ovat sisarten ja veljien lapset ja näiden jälkeläiset. 

Rippikoululeiri 30.7. - 12.8.1962

Muistaakseni elokuussa 1962  rippikoulua piti jokin lähetysseura.  En mainitse sitä päiväkirjassani. Joskus vuosia vuosia myöhemmin sain kutsun tulla muistelemaan sinne Päiväkumpuun rippikouluaikoja. Siihen aikaan se ei minulle sopinut. Jossakin vaiheessa elämää emme halua muistutuksia menneisyydestä.

Kun lähden googlaamaan, huomaan, että Suomen Lähetysseura pitää edelleen rippikoululeirejä samassa paikassa, Oriveden Päiväkummussa. Aikoinaan Päiväkumpu kuului Längelmäen kuntaan, joka jaettiin 2007 alussa Oriveden ja Jämsän kesken.

Tänään odottamatta eteeni tullut kuolinilmoitus sai minut kirjoittamaan ja käsittelemään hetken aikaa, johon marraskuussa lupasin palata. Pystyn silti vain raapaisemaan pintaa. Olen kerännyt osan materiaalista kuten valokuvat ja päiväkirjani samaan paikkaan, mutta kaikki muu on vielä levällään eri paikoissa. Kauhistelen tässä samalla viime vuosien elämäntilanteeni raunioittavaa vaikutusta. Se on kuitenkin toisen blogikirjoituksen aihe.

Edellinen blogikirjoitukseni  (Tiheä kesä) täällä loppui heinäkuuhun 1962.  Sinä kesänä muuten poltin olkapääni siellä heinäpellolla. Sen jälkeen olenkin aina vältellyt aurinkoa ruskettumismielessä. Ohitan nyt heinäkuun loppupuolen päivät, ehkä palaan niihin myöhemmin. Kronologinen kirjoittaminen on turhanpäiväistä. Sitä varten ovat kalenterit ja päiväkirjat.

Lapsuuden- ja nuoruuden ystäväni ja ensimmäinen ystäväni koskaan, naapurin Tuula lähti samalle leirille. Hänen vanhempansa veivät meidät Päiväkumpuun 30.7.  Päiväkirjastani saan sen kuvan, että olin koko ajan sotajalalla vanhempieni kanssa. Anteeksi, kyllä teillä oli silloin kestämistä.

Mukana leirillä 

Päiväkirjaani, siihen Doris Day-kantiseen, jonka kuva on edellisessä blogissani, aloin kirjoittaa leirin tapahtumista vasta lauantaina 4.8.  Aikaa kun tuntui olevan niin vähän. Ehkä syy oli siinä, että huoneessa oli niin monta tyttöä, joihin piti tutustua. Meitä oli Tanganyikaksi nimetyssä huoneessa n:o 5  yhteensä 7 tyttöä; Heljä, Tiina, Seija, Mirja, Päivi, Pirkko ja minä. Huonetoverini olivat Kauhajoelta, Helsingistä, Turusta ja Tampereelta. Muutaman kanssa vaihdoimme myöhemminkin kirjeitä ahkerasti. Kirjeet ovat tallella.

Isosiskomme oli nimeltään Anneli Kärnä.  Hän oli jo 29- vuotias.  Valokuvieni viereen kirjoittama teksti kertoo, että olimme antaneet hänelle salaisen lempinimen Mimmi. Nimen käyttö aiheutti meille monta hauskaa hetkeä varsinkin kun käytimme sitä Annelin kuullen. Isosisko ilmeisesti asui kanssamme, mutta ei ollut aina seurassamme.

Suurimman osan ajasta olimme syöneet voileipäkeksejä ja marmelaadia. Sitä en ole muuten koskaan unohtanut. Yhdistän Cream Cracker – voileipäkeksit aina Päiväkumpuun ja erääseen siellä olevaan huoneeseen.

Kuvailen päiväkirjassani kaikki leirillä olevat henkilöt. Leirielämä tuo esille myös omituisia piirteitä minussa itsessäni. Olemme äärimmäisen ärsyyntyneitä aamuherätyksestä kello 7. Silloin isot siskot laulavat eteisessä ja huutavat ”Hyvää huomenta, pikkusiskot!”. Riittäisi, kun he huutaisivat vain ”Hyvää huomenta”. 

Leirin ohjelma

Jokapäiväinen ohjelma alkaa 7.30 aamuteellä (ohjelma on edelleen tallella). Sen jälkeen alkavat oppitunnit eli silloin olin päivittäin kuuntelemassa Martta Haakanaa. Oppituntien jälkeen syömme kello 11.30 aamiaisen ja kello 12.30 alkaa hiljainen tunti. Iltapäivä jatkuu raamattutunneilla ja kolmen tunnin vapaalla.

Pesemme astioita yhdessä. Käymme saunassa ja uimassa. 

Sunnuntaina 5.8. kävimme Oriveden upouudessa modernissa kirkossa. Se on vihitty edellisenä vuonna 30.8.1961.  Luen nyt Wikipediasta ja museoviraston sivuilta, että edellinen kirkko oli tuhopoltettu 1958 ja uuden kirkon suunnittelivat Kaija ja Heikki Siren. Museoviraston tekstin mukaan: ” Oriveden kirkko kuuluu 1950-luvun lopulla uusia muotoja etsineen sotien jälkeisen kirkkoarkkitehtuurin merkkiteoksiin. Kirkko on erittäin edustava esimerkki yksilöllisestä ja ilmaisuvoimaisesta 1960-luvun arkkitehtuurisuuntauksesta.” Sellaiseen en siihen aikaan vielä kiinnittänyt huomiota, vaikka jotenkin pystyn palauttamaan mieleeni hetken, kun ajoimme kirkon ohi.

Jos aamuherätys ärsytti, niin eräs isoista siskoista oli kovasti mieleeni. Ihailin häntä ja olisin halunnut tutustua häneen. Kuvailuni päiväkirjassa vaikuttaa melkein rakastumiselta. ”Aina muistan, että hän on ollut ihanin nainen, jonka koskaan olen tuntenut.” Kuvailen hänen olevan suloinen ja aito.  En koskaan unohtaisi hänen hymyään. Kaikki muutkin rakastavat häntä.  Haluaisin kuvata häntä, mutta ujostelen mennä pyytämään lupaa. En edes uskalla mennä juttelemaan hänen kanssaan. Se on vähän samanlaista kaukaista ihastumista, kuin on ollut koulumaailmassa. 

Maisema huoneemme ikkunasta.

Päiväkirjani on täynnä pikkutapahtumia, jotka aina mahdollistavat parhaiten paluun menneiden hetkien tunnelmaan. Kuvailen huonetovereitani. Saan kotoa kirjeen ja odotan pakettia, jossa äiti olisi ainakin lähettänyt papiljontteja. Hurjaa, siihen aikaan kommunikaatio hoidettiin vain kirjeillä. Tuskin leiriltä saattoi usein soittaa kotiin? Kotoa minulle oli lähetty jopa Uusi Kuvalehti, koska mainitsen lainanneeni sen eräälle toisen talon tytölle, johon olin tutustunut.  Hän lainasi minulta myös 50 mk. Sainkohan koskaan takaisin? Minun kiltteyttäni toiset tytöt käyttivät jo koulussa hyväksi.

Oppitunteja, niitä Martan pitämiä, pidettiin myös riihikirkossa, jossa pääsisimme ripille. Kerron välitunnilla kirkon kupeessa tapaamastamme kesystä ja nälkäisestä hiirestä, jota kutsuimme Nestoriksi.  Poikia ja miehiä ei tyttöleirillä ole. Ainoastaan talon isäntä on mies, tosin vakituinen on lomalla. Mainitsen inhoavani isäntää yli kaiken. Hän pitää kioskia enkä voi edes mennä inhoni takia ostamaan mitään.  Muistan hämärästi, että inhoni takia en olisi mielelläni kuunnellut hänen esityksiään leirinuotiolla. Ikävistä asioista ei aina tule kirjoitettua.

Konfirmaatio lähestyy

 

Viimeisenä päivänä ennen konfirmaatiota (11.8.) satoi vettä ja kura loiskui kirkkotiellä. Oli kinasteltu kovasti, että illalla ei saa tulla iltaohjelmaan papiljontit päässä. Sen kaikki tytöt kokivat epäoikeudenmukaiseksi. 

Päivällä meillä oli suullinen kertaus. Saimme vetää kysymyksien numerot kirjekuoresta kukin kaksi. Martta esitti kysymykset ja vastasin omiini oikein. Minulta kysyttiin Jumalan eri nimityksiä ja kymmenettä käskyä.

Palattuani kotiin konfirmaation jälkeen kirjoitin sen päivän (12.8.) tapahtumista ja monta päivää palasin vielä sinne kirjoittamalla. Ja itkemällä.  Ripillepääsypäivä oli elämäni iloisin ja surullisin päivä. Yö oli vaikea, kun papiljonttien kanssa piti nukkua vatsallaan. Mitä tahansa sen jälkeen tapahtuikaan, se kaikki oli viimeistä kertaa. Sitä ei voinut unohtaa. Niinhän se oikeasti olikin, kun ajattelen nyt 55 vuotta myöhemmin. 

Olen kuvaillut hyvin tarkkaan sen päivän kulun. Aamuisen lipunnoston ja laulumme, harjoittelumme, perheiden saapumisen, kuraisen polun riihikirkolle laulaen virttä 242 ”saa ehtoollinen Jeesuksen niin iloiseksi sydämen…..”. 

Rippikoulutodistuksen allekirjoittivat A. Autio ja Martta Haakana. Siinä oli teksti:

”Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun.” (Ilm. 2.10).

Saatuani todistuksen annoin itku kurkussa yhden ruusuistani Martalle, joka toivotti siunausta elämälleni. 

Keskellä äiti ja pikkuveli

 

 Jälkeenpäin

Päiväkirjaani lukiessa huomaan sen ajan olleen äärimmäisen ristiriitaista. Tapahtui aivan liian paljon samana kesäni. Huomaan nyt, että monesta aiheesta, kohtaamisesta, ajatuksesta, perheestä on vielä paljon kirjoitettavaa.  Aika taisi olla todella vaikea perheelleni. 

Kirjoituksistani huomaan ajan heijastuneen minuun suuresti, mutta varmasti myös sisaruksiini. Olin keskellä nuoruuden kuohuntaa. Ymmärrän todella hyvin, että myös tämä päivänä tuossa vaiheessa elämää voi olla vaikeata.

Siksi varmaan reagoin silloin niin rajusti moniin asioihin. Itkin silmäni punaisiksi koko ajan. En suoranaisesti paljastanut edes päiväkirjalleni leirin jälkeistä suurta haavettani opiskella teologiksi, mikä ei tietenkään koskaan toteutunut. Yksi syy lienee ollut ihailemani Martta.  Uskonnon siivellä minuun oli pystytty vaikuttamaan todella vahvasti. Kuinka tärkeää onkaan tunnelma, ystävät ja eristetty paikka kauniin luonnon keskellä.