sunnuntai 7. elokuuta 2016

Vanhan kalenterin kertomaa



Jostakin syystä olen tullut säilyttäneeksi vanhoja kalentereitani. Ei se ole vain jostakin syystä vaan aivan luonnollista minulle. Ne ikivanhimmat kaukaisen nuoruuden vuosilta olin jättänyt äitini säilytettäväksi ja pelastin ne kaikenlaisen muun paperitavaran kanssa, kun kotimme pihapiirissä ollutta nk. ”kanalanvinttiä” oltiin kohta polttamassa.  Samalla otin talteen jotakin isäni aikaista materiaalia, sisarteni papereita ja laajan nuoruuden kirjeenvaihtoni. Jokainen pölyisistä pahvilaatikoista kaivamani paperi kertoo oman tarinansa. Tarinat menevät syvälle silloisen oman itseni historiaan ja kietoutuvat oman perheeni elämään, sen menneisyyteen, tulevaisuuteen. Ne kertovat minulle, vanhuuden oviaukossa viivyttelevälle myös vaihtoehtoisia tarinoita, sellaisia, jotka eivät toteutuneet, vaikka olivat vähällä toteutua. Niidenkin siemenet löytyvät papereista, kalentereista.


On tavallaan liikuttavaa ja surullistakin katsella meitä, erityisesti läheisesti tuntemiani ihmisiä tänä päivänä, kun tulevaisuus on puristettu olemattomaksi. Yritämme selvitä niissä olosuhteissa, jotka meille jäivät menetettyämme menneisyytemme. Kirjoittamalla ja muilla taiteen keinoilla voimme sentään ottaa siitä otteen ja tuoda iloa tähän päivään. Suosittelen samaa menetelmää kaikille muillekin, jos vain ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Kädessäni on Collins (London, Glasgow) Ruby Diary 1967.   Kallisarvoisia tyhjiä kalentereita löytyi 1960-luvulta kirjakaupoista, joissa kävin niitä hypistelemässä. Niinhän teen vieläkin. Edellisen vuoden 1966 almanakka oli suomalainen pieni ajastaika, jonka sivut ovat myös tupaten täyteen kirjoitettuja. Voi olla, että muitakin on tallella. Nyt tutkin näitä kahta.


Kipeä ihastuminen ja elokuvia

 

Helmikuun 26 päivänä 1967 olen ollut elokuvateatteri Maximissa kello 20.45 näytöksessä. Istuinpaikkani on ollut permannon 11 rivillä oikealla paikka 144.  En ole ollut yksin, sillä tallella on myös viereisen 145 paikan lippu. Päivä oli torstai Kalevalan päivä. Yllättävää on filmi, jota olimme katsomassa. Siitä ei ole jäänyt mieleeni häivähdystäkään. Ruotsalainen Vilgot Sjömanin kohufilmi vuodelta 1964 nimeltä ”471”.


Aiemmin päivällä olin saanut isältäni kirjeen, jossa oli sisällä 120 mk. Joku Pekka oli soittanut minulle ja pyytänyt mukaansa Dipoliin katsomaan jotakin Sex cabareeta. Olin valinnut elokuvan, sillä olin edellisellä viikolla lauantaina 25.2. tavannut Dipolissa EA:n. Muistaakseni en aina päässyt Dipoliin sisälle, koska minulla ei ollut opiskelijakorttia. Olin siihen aikaan töissä Pohjoismaiden Yhdyspankissa. Menin tanssipaikalle hämeenlinnalaisten ystävättärieni kanssa. Jollen päässyt sisälle, odottelin aulassa ja tutustuin siellä ihmisiin.  Todennäköisesti tällä kertaa olin päässyt sisälle, koska mainitsen tanssineeni.

Sen jälkeen kävelimme Otaniemestä Munkkiniemeen, jossa asuin. Kävelimme ulkona aina puoli viiteen aamulla jutellen. EA käveli sitten keskustaan, jossa hän asui sisarensa perheessä. Saman päivän iltana sunnuntaina kävelimme taas puoli yötä. Se oli surullisen kipeä kielletty rakastuminen.

Maanantaina olin töissä ja illalla konekirjoituskurssilla. Ostin kuukausilipun, joka maksoi 23 mk.  Kurssin jälkeen meillä oli treffit Nissenillä ja kävelimme Munkkiniemeen. Ja tiistaina olimme sitten taas elokuvissa.

Kiihkeät tapaamisemme jatkuivat. Keskiviikkona maksoin alivuokralaishuoneemme (jaoin sen kouluaikaisen luokkatoverini Leenan kanssa) vuokran 120 mk (olikohan vain minun osuuteni?). EA soitti illalla. Kävin Töölön kirjastossa, joka varmaan oli vielä se vanha puinen rakennus Mannerheimintien varrella, jonka kohdalle sitten rakennettiin ne isot hotellit kuten Intercontinental.  Kävimme Riikinkukossa, joka lienee ollut kahvila tai ravintola Helsingissä Munkkiniemessä. Olin ostanut kirjan ”New Cinema in Europe”, joka muuten on minulla edelleenkin kohta 50 vuoden takaa.

Torstaina 2.  helmikuuta äitini soitteli, sain kirjeen R:ltä, poikaystävältäni kotopuolessa. Tapasimme kahdeksalta Nissenillä ja menimme taas elokuviin, nyt Bio Rexiin katsomaan elokuvaa ”Hautajaiset Berliinissä”, jossa pääosassa oli Michael Caine. Sen jälkeen kävelimme sateessa päättömästi, puhuimme vakavasti ja myöhästyin viimeisestä raitiovaunusta.  Menin taksilla Munkkiniemeen, se maksoi 5 mk.

Olisivatkohan jo muut huomanneet jotakin omituista? Poikaystäväni soitteli, enhän ollut mennyt kotiin viikonlopuksi, vaikka se oli aina tapani. Ongelmahan oli se, että minulla oli tämä pitkäaikainen poikaystävä jo syksystä 1965 enkä voinut aloittaa kevyesti uutta suhdetta siitäkään huolimatta, että olin silmittömästi rakastunut.

Tapasimme joka päivä, kävelimme ja kävelimme. En taaskaan lähtenyt viikonloppuna maalle. Sunnuntaina 5 päivänä helmikuuta kävimme Bio Bostonissa Kaisaniemenkadulla katsomassa elokuvan  ”Palaako Pariisi?”. Sen jälkeen taas kävelyä. Kuten myös seuraavina iltoina.  Tapasimme usein pysäkillä Mannerheimintiellä. Tiistaina kävimme katsomassa elokuvan ”Judex”.

Mutta jo torstaina 9 helmikuuta tapasimme melkein viimeisen kerran. Sokoksen edessä. Menimme katsomaan ”Hirsipuuta” Museokadulle. Kuljimme Hesperianpuistossa. Emme pysty eroamaan. Tapasimme vielä lauantaina, kun en vieläkään malttanut lähteä kotiin. Sieltä kyllä soiteltiin ahkerasti. Vihonviimeinen tapaamisemme oli maaliskuun 12 päivänä. Lyhyt intensiivinen vaihe oli ohitse. Minun olisi pitänyt jättää poikaystäväni. En pystynyt siihen. EA pystyi olemaan kova, hän ei enää ottanut yhteyttä. Ymmärrän hyvin hänen kyllästymisensä.  Toisaalta kun katselen asiaa nyt vuosikymmenten takaa, en silti oikein ymmärrä sitä kärsimättömyyttä, mikä nuorilla ihmisillä oli. Olisimme voineet olla ystäviä ja katsoa vähän pidempään, miten asiat alkaisivat mennä.

Koko kevääni oli yhtä tuskaa. Kävin ystävieni kanssa paljon elokuvissa. Täytin huhtikuussa 20 vuotta.  Jossakin vaiheessa paljastin asian poikaystävälleni. Huolimatta rakastumisesta olin ollut uskollinen hänelle. Hän kosti minulle koko kesän. Se oli senkin suhteen lopun alkua, vaikka syksyllä yritimme vielä löytää toisemme. Aloitin opiskelun yliopistossa. Poikaystäväni muutti Helsinkiin töihin ja asui mummonsa luona.


Toipumista ja lisää elokuvia

 

Muistan, että hän yritti hyvittää minulle kesää, jolloin jäin usein yksin. Mutta välinpitämättömyys oli jo tehnyt tehtävänsä. Kävimme syksyllä usein yhdessä elokuvissa. Kävinkö hänen kanssaan katsomassa Michelangelo Antonionin ”Blow-upin” maanantaina 18.9.1967. Olen merkinnyt kalenteriini tavanneeni hänet töiden jälkeen kello 17.00 baarissa. Ehkä menimme elokuviin sen jälkeen. Kyseinen elokuva on ollut ajatuksissani ja inspiroinut minua usein senkin jälkeen, koska se liittyy valokuvaukseen. 

R ja minä tapasimme alkusyksystä paljonkin. Tiistaina 26.9. kävimme katsomassa yhdessä John Frankenheimenin ohjaaman elokuvan ”Grand Prix”, joka kuvasi fiktiivisesti edellisen vuoden Formula 1-ajoja.  


Työ ja opiskelu

Olin lopettanut työt pankissa syyskuun puolessa välissä, koska olin päässyt yliopistoon opiskelemaan mm. estetiikkaa ja nykyiskansain kirjallisuutta. Valintakokeet pidettiin yliopiston päärakennuksen suuressa luentosalissa 5.9.1967 kello 10 – 13. Tulokset julkaistiin Helsingin Sanomissa ja ehkä muuallakin, koska olen liimannut kalenteriini pari lehtileikettä. Kalenterin mukaan sain tiedon pääsystäni 14.9.

Olin pyrkinyt 2.9. samassa paikassa lukemaan taidehistoriaa. Pääsin varasijalle ja peruutusten takia olisin päässyt aloittamaan opintoni, mutta myöhästyin. Se on oma tarinansa. Muut opinnot olivat taas luentojen kuunteluja.

Kiirettä piti. Rehtorin vastaanotto yliopistolla oli 18.9. Samanaikaisesti olin jo kesän aikana käynyt autokoulua E. Nelskylän autokoulussa Fredrikinkatu 61:ssa. Kalenterin välissä on maksukuitteja 438,50 markan arvosta. Ajokortin sain 12.10.1967.  Asuinolosuhteeni olivat olleet hyvin katkonaiset eikä tilanne parantunut 1967.

Asumisolosuhteita työn ja opiskelun lomassa

Kevään 1967 asuin koulukaverini Leenan kanssa Munkkiniemessä Laajalahdentie 26:ssa erään nuoren naisen isossa asunnossa alivuokralaisina pihan puoleisessa isossa huoneessa. Kalenterini mukaan etsimme asuntoa tammikuussa ja löysimmekin kyseisen asunnon tammikuun 24 päivänä. Siihen saakka olimme oleskelleet Runeberginkadulla isossa asunnossa, jonne olin joutunut edellisenä syksynä löydettyämne koulukaverieni kanssa toisemme. Olimme kaikki tulleet Helsinkiin omia teitämme. Leena, Sini ja Satu tulivat opiskelemaan ja asuivat Runeberginkadulla kahden vanhemman opiskelijanaisen alivuokralaisina. 

Minä en päässyt opiskelemaan sitä ainoaa alaa, jota sillä hetkellä halusin ja viivyttelin kotonani. Yritin hakea töitä Helsingistä, ilmoittauduin valokuvauskurssille. Olin aika epätoivoinen. Äitini tuntui jo katsovan laiskotteluani kieroon. Kun sitten vanhempieni ystävät Helsingistä olivat lokakuun alussa käymässä, lähdin heidän mukanaan. Maailmalle vihdoin!

Ystäväni olivat alkaneet etsiä minua ja löysivät minut Vartiokylästä, jossa he eräänä iltana istuivat odottamassa tullessani työnhakureissultani. Pikku hiljaa vääntäydyin heidän kanssaan asumaan Runeberginkadulle. Minulle riitti patja heidän huoneensa lattialla. 

Lyhyt Vartiokylän aika tuntui myöhemmin todella pitkältä, vaikka kalenterini mukaan se ei kestänyt kauan. Leivoin iltakahville unelmatorttuja, pidin seuraa Maritan vanhalle äidille ja ulkoilutin nuorta Manu-koiraa. Kaupunkiin pääsin vasta iltapäivällä, mikä harmitti minua. Kävin valokuvauskurssilla. Kirjoitin paljon kirjeitä. Poikaystäväni R kävi Helsingissä minua tapaamassa tai matkustin lähes joka viikonloppu kotiin häntä ja perhettäni tapaamaan. Silti näytän kirjoittaneeni hänelle kirjeitä joka viikko kuten myös vanhemmilleni, joilta sain myös viikoittain kirjeitä.  Siihen aikaan ei vielä soiteltu kuin poikkeustapauksissa.

Sain jouluapulaisen paikan Stockmanilta, jossa aloitin työt marraskuun alussa ja lopetin ennen joulua. Siinä vaiheessa siirryin sitten sinne Runeberginkadulle. Pitkät päivät Stockmannin paperiosastolla seisomatyössä väsyttivät niin paljon, että saatoin nukkua täydessä unessa huoneessa muiden bilettäessä. Ystävieni oli sitä vaikea ymmärtää. Sitten Leena haki myös töitä Stockalta levyosastolta ja hänelle kävi aivan samoin.

Stockmann oli hieno työpaikka, työssä sain riittävästi vastuuta, kun osastonhoitaja huomasi kykyni. Laskin useimmiten kassan päivän päätteeksi. Paperiosasto oli silloin keskeisellä paikalla tavaratalon ensimmäisessä kerroksessa, jossakin niillä paikkeilla, missä myöhemmin oli huiveja. Ruokailemassa kävimme omaan laskuun aivan yläkerroksessa, olisiko ollut 7. kerros. Työasuna oli muistaakseni sininen työtakki. Työ oli kivaa, mutta väsytti kovasti kuten aiemmin mainitsin. Väliaikainen henkilökortti n:o T973 löytyy kalenterin välistä ja kertoo, että osasto oli 24PP ja oli voimassa 2.11.-24.12.1966 eikä oikeuta ostoalennukseen. 

Kymmeniä vuosia myöhemmin, olisiko ollut 1990- ja jopa 2000-luvulla näin osastolla vielä saman osastonhoitajan, vaalean naisen, jonka nimen olen jo unohtanut, viimeksi hän oli Akateemisen ensimmäisessä kerroksessa, jossa myytiin lehtiä. Siinä taitaa nykyään olla kahvila. Teki tuolloin mieli mennä kysymään, muistaako hän vielä minut. En mennyt.

Menin jo asioissa taaksepäin. Tuolloin tapahtui niin mahdottoman paljon. Jo tuo pelkkä kalenteri kertoo itsessään niin monesta tarinan arvoisesta asiasta, että joudun supistamaan tätä kertomusta ja ehkä jatkamaan myöhemmin. Jos vaikka joku vanha kirje olisi tallentunut ja toisi vielä lisävalaistusta.


Kevät 1967

Olen todennäköisesti jo pariinkin otteeseen kirjoittanut tuosta ajasta kaivellessani vanhoja valokuviani.  Unikkopellossa- blogistani löysin tämän kirjoituksen päivämäärällä 16.5.2014,  jonne linkki tässä. Toinen aiheeseen liittyvä vanhempi kirjoitus löytyy täältä. Mutta on niitä muitakin. 

Tuo kevät ja koko vuosi oli surullisen kipeä. Olen kirjannut kalenteriini joka ikisen kerran, kun näin EA:n jossakin. Vuosien mittaan olen nähnyt hänet muulloinkin milloin missäkin yhteydessä. Hän oli valokuvaaja. Minä taas olen aina ollut kiinnostunut valokuvauksesta, joten joskus senkin takia tiemme kulkivat lähekkäin.  Hän tuskin on nähnyt minua noissa tilanteissa. Toisaalta hän tuskin painoi minua mieleensä noiden parin viikon aikana, joina tunsimme.  Vuosien mittaan olen huomannut, että me ihmiset olemme niin kovin erilaisia muistamisemme suhteen. Mieleeni ei koskaan edes tullut, että olisin mennyt jututtamaan häntä.

Silti olen silloin tällöin ajatellut vaihtoehtoisia kohtaloita. Jos lapsuuteni tavallaan päättyi vuosina 1959-1962 , niin nuoruuteni oli päättymässä 1967 ja 1968.  Vuosi 1967 oli todella kiihkeä vuosi monella tapaa.


Asunto-ongelma

Heinäkuun alkupuolella 1967 jäin lomalle ja samalla jätin asuntoni Munkkiniemessä. Olin jo aiemmin keväällä joutunut vaihtamaan Munkkiniemen asunnossa pieneen keittiön vieressä olevaan palvelijanhuoneeseen Leenan lähdettyä lomille. En pystynyt maksamaan ison huoneen vuokraa. Huoneeseen mahtui sänky ja pieni pöytä. Se oli kuuma ja ahdas.

Tiistaina kesäkuun 13 päivän aamuna varhain sain asuntoon puhelun 14-vuotiaalta pikkusiskoltani. Hän oli ”karannut" kotoa ystävättärensä S:n kanssa ja he olivat retkillään Suomessa tulleet Helsinkiin. Sisareni oli yrittänyt jo edellisenä iltana soittaa minulle, mutta vuokraemäntäni oli ottanut puhelimen irti seinästä. Hain tytöt luokseni, jossa he saivat olla turvassa sen päivän mennessäni töihin. Olin rahaton, palkkapäivä oli vasta 15.6. Tyhjensimme säästöpulloni voidaksemme ostaa leipää. Itse vietin päivän töissä ja sen jälkeen vielä autokoulun ajotunnilla. Illalla kävelimme Munkkiniemestä kaupunkiin ja myöhemmin takaisin. Nuoret kaipasivat huvituksia.

Sisareni järjesti minulle treffit siellä Hesan keskustassa erään Puten kanssa, jonka kanssa ystävyyteni jatkuikin sitten vielä syksyllä. Sillä viikolla kävimme elokuvissa yhdessä katsomassa Eric Rohmerin ”Keräilijättären”. Perjantai-iltana sain loppujen lopuksi houkuteltua tytöt palaamaan kanssani kotiin. Oli vähällä, että he olisivat jatkaneet seikkailuaan erään Tampereella tapaamansa epämääräisen tyypin kanssa lähtemällä Kööpenhaminaan. Sinä viikonloppuna sisareni P pääsi ripille.

Voi noita aikoja. Heinäkuun alussa aloitin lomani ja jätin samalla uhkarohkeasti asuntoni. Siihen oli jokin syy, jota en muista.  Heinäkuun 12 päivä lähdimme renkolaisen nuorison retkelle Tanskaan ja olimme takaisin 20.7.  Sillä matkallakin tapahtui kaikenlaista.

Työt olisivat pian alkamassa ja ilman asuntoa olisi mahdotonta olla Helsingissä. Sinä kesänä harrastimme paljon liftausta. Kävin sisareni P:n kanssa etsimässä asuntoa Helsingistä. Yhden yön jopa yövyimme matkustajakodissa. Oli se aika epätoivoista hommaa. Kuitenkin sillä samalla matkalla kävimme elokuvissa katsomassa Truffautin iki-ihanan filmin ”Jules ja Jim”. Äiti järjesti sitten minulle muutamaksi päiväksi oleskelun serkkuni A:n luona.  Kalenterini mukaan kävimme siellä siskojeni P:n ja R:n kanssa edellisenä sunnuntaina liftillä 30.7. Työni alkoivat taas 1.8.  Asuin ilmeisesti vain sen viikon serkkuni luona. 

Asuntoa oli mahdoton löytää. Viikonlopun jälkeen pääsin äitini sota-aikaisen ystävättären Anun luokse Marjaniemeen asumaan. Se oli kivaa aikaa ja ystävyys perheen kanssa jatkui myöhemmin. Anu järjesti minulle suhteillaan seuraavan asunnon Kulosaaressa kenraali Heinrichsin lesken Maria Heinrichsin luona. Muutin sinne pieneen ylikalustettuun huoneeseen 22.8. Asunto-ongelma oli hetken pois päiväjärjestyksestä, vaikken viihtynyt kovin hyvin. Olin irtisanoutumassa jo joulukuun puolivälissä.



Yhteenveto

Se oli kyllä vuosien vuosi.  Huomaan, että olen käsitellyt vasta pientä osaa tapahtumista enkä mitenkään pysty kirjaamaan tähän kaikkea. Se vuosi kuten moni muukin sisältää romaanin aiheen ja materiaalin. Näin myöhemmin aikaa ja tapahtumia tarkastellessani, olen suorastaan ällistynyt siitä ajatusten rikkaudesta ja määrästä, jota silloin kävin läpi. Nuoreen ihmiseen mahtuu niin mahdottoman paljon, Kun sitten vielä miettii niitä vaihtoehtoisia tarinoiden alkuja, materiaalia on loputtomasti.

Nyt ajatukseni pyörivät jo valokuvissa, joita olen siltä ajalta ottanut, joten on aika päästää lukija tästä piinasta.  Sain paljon uusia ystäviä, opiskelin, huvittelin, olin paljon tekemisissä siskojeni kanssa, kävin loputtomiin elokuvissa. Ennen kuin vuosi päättyi oli myös suhteeni ensimmäiseen poikaystävääni päättynyt.

1968 kalenteria minulla ei ole tallella. Kesällä 1968 hävisin monen silloin tuntemani ihmisen elämästä. Entä, jos en olisikaan lähtenyt? Siis Saksaan.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti